The End

Kotona ollaan. Anteeksipyyntöni niille, jotka ovat odottaneet tarinan päätöstä ja käyneet tsekkaamassa päivittämättömän blogin. Yleisön pyynnöstä (terkkuja Rillukalle!) siis kirjoittelen nyt vielä loppumatkan kuulumiset tännekin. Teknisistä syistä johtuen valokuvia saapi vielä odottaa. Kuvia voin kyllä esitellä hyvien tarinoiden kera ihan kasvotustenkin.:)

Mutta asiaan... Uuden-Seelannin Rotoruan jälkeen on siis tapahtunut paljon. Rotoruasta otin bussin kohti Waitomoa, pientä kyläpahasta keskellä Uuden-Seelannin maaseutua. Waitomo on kuuluisa sadoista maanalaisista luolistaan ja koko kylän elämä tuntui pyörivän luolaturismin ympärillä. Kaunis kylä, ei valittamista. Waitomossa oli sitten ohjelmassa neljän tunnin mittainen luolaseikkailu. Se oli ihan parasta koko kahden viikon matkalla! Siellä kävelin käsi kädessä oppaani kanssa katselemassa kiiltomatoja ja kivimuodostelmia. Oli romanttista. Piti myös uida ja kokeilla tubingia. Vesi oli kylmää, mutta nautin niistä neljästä tunnista aivan suunnattomasti. Jos ahtaanpaikankammo olisi vaivannut, olisi ehkä kannattanut jäädä maanpinnalle, koska muutamista ahtaista paikoista oli sullouduttava. Hyvää settiä!

Waitomon jälkeen suuntasin sitten bussilla takaisin kohti Aucklandia, joka muuten on ihan tyhmä kaupunki. Hengailin illan britti-Helenin kanssa, jonka olin tavannut bussissa Rotoruasta Waitomoon. Seuraavana päivänä lähti lento kohti Fidziä.

Fidzi on se paikka, josta on kuullut puhuttavan vain elokuvissa. En lentoja varatessani todellakaan tiennyt, minne olen menossa. Monia tarinoita kuulin kyllä vaihdon aikana. Oli siis jännää! Ja Fidzi oli kyllä seikkailu isolla ässällä. Luksuksesta ei tietoakaan, mutta sataa elämystä rikkaampana...

Kamalan matkatavarasäädön kanssa löysin tieni hostelliini Nadissa, Fidzin pääkaupungissa. Järkytys numero yksi oli se, kun hostellin henkilökunta nauroi minulle päin naamaa, kun pyysin avainta huoneeseen. "Ei avaimia, neiti." Olin siis tottunut liian hyvälle Ausseissa ja Kiwissä. Seuraavana aamuna otin sitten lautan kohti varsinaista kohdetta, Kuatan saarta, jossa tarkoitukseni oli viettää pari seuraavaa päivää. Järkytys numero kaksi oli se, kun näin seuraavan yösijani. Sitä parakkia ei taloksi voinut kutsua edes hyvänä päivänä. Ja joo, "ei todellakaan avaimia, neiti." Ovea ei saanut edes kiinni, vaan se jyskytti tuulessa luoden aavemaista tunnelmaa keskellä pimeyttä. Pelottavinta oli se, kun paikalliset örmymiehet päättivät tulla keskellä yötä nukkumaan sinne parakkiin meidän kanssa. Olin onnellinen, että minulla oli seuranani myös 10 brittiä. Päivät kuluivat hyvin fidzimäisen leppoisasti tekemättä yhtään mitään. Makasin rannalla ja käristin nahkaani uppoutuen laatukirjallisuuteen. Tässä osassa ei ollut mitään valittamista. Elämä Fidzillä on tosiaan erittäin hidasta ja saaren elämä on aikataulutettu turistierien tulemisen ja lähtemisen mukaan. Kitara soi ja nauru raikaa, muuta siellä ei sitten tapahdukaan. Järkytyksen numero kolme kohtasin "suihkussa". Ei, se ei ollut hämähäkki, se oli jääkylmä vesinoro, jota siis ei voi sanoa suihkuksi. Järkytys numero neljä oli "juhla-ateria", johon kuului sinistä riisiä ja jota piti syödä käsin. Parin päivän laiskottelun jälkeen olin jo kypsää kauraa ja valmis palaamaan sivistyksen pariin. Otin lautan takaisin pääsaarelle. Kun muutamien pelonhetkien ja vaikeuksien kautta päädyin samaan pimeään taksiin suomalaisen pariskunnan kanssa ja pääsin turvallisesti lentokoneeseen, voin vain sanoa, että harvoinpa olen tuntenut sellaista helpotusta. Fidzi oli siis kaikin puolin seikkailu ja mukana on mukava rusketus. Luonnon luomat puitteet olivat upeat, mutta ihmiset puolen vuoden aussi-ihanuuden jälkeen tuntuivat vähintäänkin kannibaaleilta. Hyvä että kävin, toista kertaa saa odotella...

Viimeinen stoppi oli sitten legendaarinen Los Angeles. Se oli valtava! Minut oli jo Ausseissa peloteltu piloille LA:n vaaroista ja pimeistä kaduista, joten odotin vähintäänkin kuolevani kadulla harhaluotiin tai muuhun yhtä jännään. Olihan se pelottava paikka, mutta se oli myös aivan mahtava. Päätin jo, että Losiin täytyy palata sitten, kun on enemmän rahaa, aikaa ja kavereita. Kävin läpi kaikki kaupungin must paikat yhden päivän aikana. Venice Beach, Santa Monica, Hollywood, Beverly Hills, Rodeo Drive ja sitä rataa. Rannat oli niin upeita ja muutenkin maisemat aika hulppeat. LA on jännittävä kaupunki! Hollywoodissa joku wannabe-Elvis kävi vähän liian tuttavalliseksi, mutta muuten ei mitään ongelmia. Kuuma siellä oli, yli 40 astetta ja olinkin onnellinen uima-altaasta, jonka äärellä pystyin nautiskelemaan Kalifornian auringosta. Hotelli oli muuten ihan luksus kaikkien niiden hostellien jälkeen. Ei ole oman suihkun ja queen size sängyn voittanutta.

Jenkeistä lensinkin sitten Lontoon kautta koto-Suomeen. Itku tuli koneessa, kun näin järvet ja metsät. Ja riemu oli rajaton, kun kentällä oli vastassa vähintään yhtä innokkaita ystäviä. Oli niin mahtava tulla takaisin kotiin ja nähdä kaikki ihmiset. Tässä tätä elämätä ollaan nyt viikko ihmetelty. Onhan tämä ihan toinen maailma, mutta eiköhän tähän totuta. Koti on aina koti. Kaikin puolin reissu oli onnistunut ja maailma on iso ja ihana paikka. Tämän tarinan voi kai lopettaa sattuvalla kliseellä: "Huh huh, olipahan reissu, mutta tulipahan tehtyä."