*Huokaus*

Elämä Lontoossa tuntuu joskus päivä kerrallaan -taistelulta. Siitä syystä se, että on yhtenä kappaleena ja melkein järjissään jälleen lintukodossa Helsingissä, tuntuu vähintäänkin erävoitolta.

Ilman tuskailua ei kotimatka tietenkään sujunut. Kävin ensin noin viikon kestävän esitaistelun kotona Lontoossa, kun yritin sulloa pienen elämäni yhteen matkalaukkuun. Ilman luopumisen tuskaa tehtävää ei suoritettu – vino pino mehukkaita pokkareita jäi Carshalton Surreyyn hyllyn koristeeksi. 27,6 kilon ja epämääräisten käsimatkatavaroiden hilaaminen kotoa bussiin, bussista junaan, junasta bussiin ja bussista lentokoneeseen kävi hyvästä salitreenistä. Onneksi lentokenttätäti oli mukava, eikä huomauttanut muutamista ylikiloista – ei mulla kyllä rahaa olisi ollutkaan liikakilojen maksamiseksi. Hyvien uutisten kera tulee tietysti aina kasa huonoja – lento, jonka oli määrä laskeutua Helsinkiin 01.35 aamuyöllä, oli myöhässä kaksi tuntia. Alkoi kaduttaa se, että heräsin aamulla 6.30 (kesän rutiinit ovat jääneet päälle)…

Seuraavaksi taistelutahtoa uhkuen suuntasin turvatarkastukseen – siinä sitten sulloin käsilaukkua muutenkin jo liitoksistaan ratkeavaan läppärilaukkuun. Ja koska minussa on todella paljon sähköä ja särmää, sain kokea oikein perusteellisen turvatarkastuksen. Huolella pakattu laukku purettiin esine kerrallaan tiskille tätien ja setien ihmeteltäväksi. Mutta koska pakkaaminen ja uudelleen pakkaaminen on niin mukavaa, niin mielelläänhän sitä omaisuuttaan inventoi useampaankin otteeseen. Tuntien odotuksen jälkeen halpiskone vihdoin saapui ja päästiin ilmaan. Öinen taivas on kyllä upea. Helsingin yllä näin tähdenlennon. Se, mitä toivoin, on salaisuus.

Till the next time...

O'Dublin

Mun kurssi on selkeästi nousussa, koska vieraita tulee ovista ja ikkunoista. PauPaun ja Eiran lähdettyä sain seurakseni Elinan. Täydellisellä ohjelmoinnilla alle viikossa ehtii nähdä paljonpaljon Lontoota, kysykää vaikka Ellulta. Mä jätin turistiosuuden väliin ja menin mukaan vaan puistoihin ja markkinoille. Spitafields ja Portobello on edelleen mun supersuosikit (kukkarokin tykkää). Myös Grenichin markkinoilla oli kaikkia kivoja herkkuja. Grenichin puisto puolestaan on viheriöiden ykkönen, Hyde Park on kyllä myös aika ihku.


Liikaa Strongbowta Churchillissä?


Miljardisti joutsenia Hyde Parkissa

Koska Lontoosta pitää aina välillä poistua, että ei pää hajoa, suunnattiin Ellun kanssa pitkäksi viikonlopuksi Dubliniin. Oi se oli söpö pikku city ja irkkuihmiset jolly good fellows. Asuttiin sellaisessa guesthousessa ihan keskustassa. B&B-meininki on kyllä niin huippua - omistajat on aina ystävällisiä setiä ja aamulla saa tankata itsensä täyteen muroja, toastia ja makkaroita (jotka tosin jätin nälkäisemmille). Dublin on niin pikkuruinen, että keskustan alueen ja nähtävyydet kävelee läpi päivässä. Kauniiksi kaupunkia ei voi kutsua, mutta siellä todella on tunnelmaa. Temple Barin alue oli mun suosikki kaikkine pubeineen ja ravintoloineen. Siellä me Ellun kanssa viihdyttiinkin suurin osa ajasta (ei aina pubeissa!). Join ehkä elämäni kalleimman Baileysin, mutta hei kun Irkkulassa ollaan.


The real thing - Temple Bar


Myös kovasti suosiossa


Trinity College


Dublinin ihanat ovet. Mun suosikit oli violetti ja lime.

Käytiin myös Guinnessin storehousessa. Sisäänpääsylipun hintaan kuului tuoppi sitä itseään – kuten kuvasta näkyy, hyvin uppoaa. Ei tosi, tyhjiä tuoppeja ei me tyttöset nähty. Se vaahto oli kyllä ihan hyvää. :D


On se mustaa...


En ole epäluuloinen ollenkaan

Yksi päivä vietettiin sitten Irlannin maaseudulla. Tehtiin sellainen bussimatka Wicklow countyyn ja nähtiin muun muassa Braveheartin kuvauspaikkoja. Aivan upeita kaikki ne nummet ja muutenkin maisemat! I absolutely loved it!


Nummia jossain Sally Gapin alueella


Guinness-tehtaan omistajat omistaa myös tän järven. Huomatkaa hiekka
, se on tuotu Rivieralta vertauskuvaksi oluen vaahdosta.


Upper Lake Glendaglough'ssa

Kotona Lontoossa oli arki vastassa. Vaikka meillä ei varsinaisesti tulvikaan, sen verran kuitenkin, että kuravedet ja juomavedet oli loman aikana saatu sekaisin. Vettä on siis viime päivinä keitetty tehokkaasti, nyt ei enää tartte. Aika ei siis ainakaan ole tullut pitkäksi. Ja kohta kotiin... Oh dear!

Barbie was here

Iih! Kääk! Ihkuu! Barbiet kävi täällä. Tuloksena tyhjä tili ja sata tuntia univelkaa. Niin ja kamala kasa muovipusseja. But hey, it was all worth it! En enää muista mitä tehtiin, mutta hauskaa oli. Ainakin me oltiin ulkona sekä perjantaina että lauantaina. Perjantaina klubbailtiin Fabricissa jossain kaukana keskustasta ja maksettiin itsemme kipeiksi taksista. Niin ja siellä oli sellaiset kutusohvat, joita me ei tarvittu. Klubin keski-ikä oli ehkä 18… Lauantaina muutamien investointipoikien seurassa käytiin sellasessa hienohkossa yökerhossa Piccadillyllä. Oli reteetä – sisälle pääsi vain, jos nimi oli listassa ja drinkistähän ihan normaalisti maksaa sen 15 euroa. Kaikkea pitää kokeilla. :) Muuten tyttöset viihtyi hyvin kaupoissa ja ravintoloissa – siis ihan perusbarbiesettiä. Kuvista voi nähdä, että ihan barbeja ollaan vieläkin.


Lounasta ajattelevaisten ihmisten kasvisruokaravintolassa Covent Gardenissa


Sushia kotona (kyllä me joo syötiin koko ajan)


Tytöt oikeassa mustassa taksissa


Tytöt muuten vaan


Pukeeko koppalakki mua? Voisin vaihtaa alaa...

Turistina Lontoossa

Sateenvarjo on ihmisen paras ystävä, ainakin kesäisessä Lontoossa. Ja puhuminen säästä ei täällä ole small talkia, vaan päivän polttava aihe ihan syystä. Täkäläinen kesä ilmeisesti oli ja meni huhtikuussa. Sen lisäksi, että jatkuva vesisade pitää yllä stereotypioitani Englannista, saatiin ohjelmaan myös pommit ja muut mausteet. Arkielämään tämä sekasorto ei tosin juuri vaikuta. Tokihan se oli tietysti jännittävää, kun aamulla tube-asemalla oli konekiväärisedät vastassa. Ehkä pitäisi sateenvarjon lisäksi kantaa mukana myös luotiliivejä.

Viime viikonloppuna kokeilin Lontoota puhtaasti turistiperspektiivistä. Rakas perhe koko komeudessaan piipahti viikonloppuvisiitille ja luonnollisesti ohjelmaan kuului nähtävyyksiä ja vähän lisää nähtävyyksiä. Kaikkia must-paikkoja Buckinghamin palatsista Big Beniin ja Hyde Parkista Harrodsiin käytiin ihmettelemässä. Sitkeinä suomalaisina notkuttiin turistibussin yläkerrassa sateesta huolimatta. Pääasia, että oli kivaa. Totesin kans (ehkä sadannen kerran), että mun veli on hulvattoman hauska. Ja myös sen, että Notting Hillissä ois kiva oikeestikn asua. Tosin brittihotellien taso ei päätä huimaa. Viktoriaanista on muukin kuin julkisivu... ;)


Happy happy


Minna ja Matti ja sateenvarjoteltta


Tower Bridge, oikeesti ihan hiano


Eipä nähty Williamia


Nää kaverit oli lähdössä näytöskierrokselle

Tänään alkaa barbien minireunion! Pitää alkaa jo henkisesti valmistautua diivailuun. Tästä tulee hauskaa.

10 things I hate about you

Tämä on nyt jokaisen ulkomaanjakson pakollinen osuus. Mä olen tullut mun Lontoo-elämässä siihen pisteeseen, että enemmän kuin yksi asia ottaa päähän, ainakin kerran viikossa.

1) Pitsiverhot: Siis onko tässä maassa joku laki, että kaikkien ikkunassa pitää olla valkoiset pitsiverhot?? Kuosia saa toki vaihtaa - raidat, ruudut, kukat, pallot käy, you name it. Council houseissa valkoinen muistuttaa enemmän keltaista. Ja näiden mielestä Marimekko on jotenkin kylmä!!

2) Julkinen liikenne: Siis miksi turhaan käyttää aikaa aikataulujen suunnitteluun tai rahaa niiden painamiseen, kun ei ne päde kuitenkaan? Bussit tulee ja menee, jos tulee ja menee. Tubet seisoo tunneleissaan. Signaalihäiriöt kaikuu korvissa. Argh!

3) Liikenneruuhkat: Niin, jatkona edelliseen, että sen voisi ottaa aikatauluissa huomioon, että liikenne seisoo aamuisin kaksi tuntia ja iltaisin kaksi tuntia (vähintään), kun jostain syystä yksityisautoilu on aika pop edelleen. Ja mites se Blair sanoikaan, että ilmastonmuutokselle on tehtävä jotain...

4) Ryntäily: Ja edelleen liikenneasiaa. Kun ei ymmärrä, miksi ihmiset yrittää junaporttien kohdalla talloa pienten tyttöjen yli. Ja miks käyttää kyynerpäitä asemalaiturilla, kun junakin on vielä edellisellä pysäkillä. Ja joku sanoi, että Helsingissä on ihmisillä kiire. Hey welcome to London!

5) Hinnat: Niin, miten saada 100 eurolla elämä? Täällä kaikki maksaa kertaa sata. Julkisen liikenteen (LOISTAVISTA) palveluista on luonnollista maksaa 150 puntaa kuussa. Ja huoneesta hevonkuusessa monta puntaa myös. Huulipunaa saa halvalla, huomenna lounaaksi sitä sitten.

6) Nuoriso: Voi niitä nuoria, kun ne vaan käyttäis vyötä ja ostais tarpeeksi isoja paitoja. Tää on pissisten luvattu maa! Ja muodin mekka. :D

7) Valkoiset pakettiautot: Voisi lopettaa sen huutelun sieltä auton turvallisesta ohjaamosta. Alkaa heti aamu väärällä jalalla, kun ei ovesta ehdi astua ulos ja ensimmäinen raksaäijä on kertomassa mielipiteensä sun päivän vaatevalinnasta tai susta yleensä.

8) Sää: Ei se sumu, mutta se sade. Ja kaikki vakuuttaa, että täällä ei sada ikinä. No jos 80% ajasta on ei ikinä, niin okay then. Olkoonkin, että on sateisin kesä 50 vuoteen, Englannissa sataa PALJON. Onneks mulla on etelän loma jo varattuna...

Nyt en keksi enää lisää. Eiköhän muutama vielä seuraavien viikkojen aikana irtoa.
Mutta joo, today I hate London and tomorrow I'll fall in love with it again. Täällä on kuitenkin paljon enemmän hyvää kuin huonoa and I mean it. :)

My midsummer in hobittila

Taas mä missasin suomalaisen juhannuksen: hukkumiskuolemat, sadefestarit ja pussikaljat. Niin ja Siikavaaran, grilliherkut ja souteluretket (myös suuteluretket valitettavasti). Mutta ei valittamista tässä engelsmannivaihtoehdossakaan. Matkustin Isle of Wightille, vähän niinkun Ahvenanmaalle, mut ei kuitenkaan. Oli ehdottomasti upeeta!!!

Tätä on nyt vaikea pukea sanoiksi, mutta vähän niinkuin oisin matkustanu Englantiin 50 vuotta sitten. Tai ostanu matkalipun hobittilaan. Kaikki oli söpöä, kaunista, rauhallista, ystävällistä (jatka listaa valitsemallasi positiivisella adjektiivilla). Olin yötä oikeeseen englantilaiseen tapaan sellasessa B&B:ssä. En oo ikinä syöny niin suurta aamiaista - ei tarvinnu syödä koko päivänä mitään muuta. Paitsi niissä sadoissa tea roomeissa piti syödä ja juoda cream teatä ja kaikkia fudgeja piti tietysti maistella. Sitten vaan ostin bussilipun ja kierteilin kaikissa pikkuruisissa kylissä ja rantakaupungeissa, jotka ei kyl oo kaupunkeja, mut kuitenkin. Siis loistava lomakohde, ehdottomasti mentävä uudestaan. Ja vaan parin tunnin matka Lontoosta. Kattelkaahan kuvia, kun en jaksa kirjottaa enempää.


Mi huone - oikeesti, kattokaa tuota kukkaloistoa! :D


Godshill - kaunein kylä kaikista, siinä oli oikeesti jotakin jumalallista


Niin olin mä siellä oikeesti - tällä kertaa muuten mua luultiin kanadalaiseksi, mikä on aina parempi kuin jenkki, I guess


Yksi sadoista tea roomeista, joita oli pienessäkin kylässä tsiljoona


Lahjatavarakaupoissa tuli helposti ostomania - oli halpaakin vielä!


Ventornissa oli upeet rantamaisemat ja upeita rantoja on kaikkialla!

My walk with Mr. Darcy

Aivan mahtavan ihana viikonloppu takana. Tähän lienee ainakin kolme syytä: 1) Merjan piipahdus cityssä, 2) auringon piipahdus cityssä ja 3) puistojen olemassaolo cityssä.

Merja oli mukava vieras, hän ei vaatinut shoppailua Oxford Streetillä eikä hikistä turistikierrosta kaikissa must see –paikoissa. Sen sijaan me otimme kaiken irti Lontoon kauniimmasta puolesta ja erityisesti harvinaisesta vieraastamme herra Auringosta.

Torstai-iltana mä korkkasin klubi-Lontoon. Oltiin kuuntelemassa jazzia Vortex-klubilla jossain itä-Lontoon sydämessä. Kiitos julkisen liikenteen (HKL ei ole ainoa epäluotettava matkanjärjestäjä maailmassa) kuulimme keikasta ehkä puolet. Noh, parempi vähän kuin ei ollenkaan. Oli hyvää musaa. Kotimatka muistutti kovasti Villiä Pohjolaa – kotikadulla käveli vastaan kaksi kettua. Niin, ja olenhan minä maalta kotoisin. Piti vaan tulla Lontooseen asti näkemään villipetoja. :D

Perjantaina palasin Jane Austenin tarinoihin. Greenwichin puisto on yksi ehdottomasti ihanimmista paikoista, joissa olen koskaan saanut käydä. Sitä ei kai vaan voi selittää, se pitää kokea. Siellä nummilla kävellessä oikeasti kuvittelin käyskenteleväni herra Darcyn seurassa. Ja välillä eksyimme salaisiin puutarhoihin, joissa vastassa oli kukkaloisto ja uteliaat kesyoravat. Tietysti tutustuimme myös ajan syvimpään olemukseen. Sopivasti maailmanpoliittista tilannetta seuraillen jouduimme taiteilemaan idän ja lännen välillä. En tiedä kumpi voitti… Kotimatka taitettiin lautalla aina Westminsteriin asti ja matkalla pystyi tirkistelemään pakollisia nähtävyyksiä turvallisten etäisyyksien päästä. Mielenkiintoista arkkitehtuuria oli myös Thamesin ranta tulvillaan. Illalla piti sitten vielä katsoa Ylpeys ja ennakkoluulo, että päivän teema olisi täydellinen.












Lauantaina jatkui puistoteema. Ohjelmassa Kensington Gardens. Piipahdettiin myös Portobello Roadilla ja Churchillissä.

Sunnuntaina aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, joten vaihtoehtoja ei ollut. Bikinit päälle ja nurtsille. Nyt en ole enää ihan kalkkilaivan kapteeni, mutta vielä on matkaa viime vuoden väritykseen.

Ja nyt arki jatkuu. Palataan taas, kun on jotain kerrottavaa. Aurinkoista viikkoa everybody!

My name is Kaisa and I am a shopaholic...

ja syytön minä siihen olen. Ne on ne ympäristötekijät, kun tekee ihmisestä kyvyttömän sulkemaan kukkaronsa nyörit ajoissa. Ei vain se, että markkinoita ja putiikkeja on kaikkialla ja kaikille, mutta myös se, että vihdoin täällä paistaa aurinko, mikä luonnollisesti vaihtaa mielen shoppailumoodiin. Niin, viime viikonloppuna tosiaan vietin päivän Notting Hillissä Portobello Roadin markkinoilla. Se kieltämättä oli lauantaina varsinainen turistirysä, mutta ei se ostamista tai tunnelmasta nauttimista estänyt. Sieltä löytyy kaikkea maan ja taivaan väliltä. Ja vaikka ostaminen ei kiinnostaisi, niin katseleminenkin jo tuottaa suurta mielihyvää.

Shoppailun jälkeen menin Churchiliin (se kuuluisa pubi, kuka kattoo Krisseä?) ansaitulle tauolle. Siellä oli Finn Chicksien kokoontuminen. Omistaja ihastui muhun ja mun TUMMIIN HIUKSIIN niin, ettei ihailusta loppua tullut. Punastuneena poistuin baarista. Noh, mitä opimme tästä? Joskus myös bruneteilla on kivaa. ;)





Sunnuntaina käristettyäni itseäni auringossa piipahdin Merton Abbey Millsin markkinoilla. Ne oli no tourist, only locals -markkinat. Tosi söpöä, paljon halpoja käsitöitä.

Viime viikolla meillä oli kans töissä virkistyspäivä. Vierailtiin Warwickin linnassa parin tunnin ajomatkan päässä Lontoosta. Oli hieno linna. Sen omistaa käsittääkseni Madame Tussaudin omistajat ja siellä oli kans paljon vahanukkeja. Sade kyllä vei terän virkistykseltä. Noh, pubissahan sitä sitten virkistyy sitäkin paremmin. Ja oli kiva nähdä vähän Lontoonkin ulkopuolista elämää. Kuvissa on mun työkavereita.







Ainiin, pakko kertoa, kuinka tästä viikosta tuli täydellistäkin täydellisempi. Löysin TimTameja Colliers Woodin Sainsburystä! Niitä ei ikävä kyllä myydä kaikkialla eikä sielläkään ollut kuin rajattu valikoima, mutta parempi vähän kuin ei mitään.

Makoisaa viikkoa kaikille!

Au revoir Paris!

Vain kaksi ja puoli tuntia ja huomaat, että Lontoon vilinä vaihtuu Pariisin sekasortoon. Tämä on Euroopassa parasta, pienessä hetkessä voi vaihtaa maata ja maisemaa.

Piipahdin siis viime viikonloppuna keväisessä Pariisissa. Maksoin itseni kipeäksi matkasta kanaalijunassa, mutta en valita, matka teki hyvää. Juna oli ihan loistava valinta. Matka taittuu nopeasti ja välttyy kaikilta lentokenttähässäköiltä. Pariisissa oli vastassa kaatosade ja kaamea taksijono. Heti alkuunsa mun kimppuun kävi lipevä ranskis, joka yritti huijata mua maksamaan vaivaisesta 10 minuutin taksimatkasta 50 euroa. Joo, ei kiitos pimeille takseille nurkan takana. Jonotin kiltisti ja pääsin perille hotelliin huomattavasti huokeammalla hinnalla.

Hotelli oli vaatimaton viiden tähden palatsi yhden Champs Elysees'n poikkikadun varrella. Kuten kuvasta näkyy, siellä asuttiin prinsessoiksi. Tosiaan, tarinan pääpointti on se, että menin Pariisin tapaaman mun kansasilaista vaihtarikaveria Margerya, joka oli siellä lomalla perheensä kanssa. Margen vanhemmat kutsuivat mut niiden hotelliin ja eipä ollut oloissa valittamista. :) En ehkä koskaan enää tule nauttimaan sellaista aamiaista tai muutenkaan vastaavaa ylellisyyttä. Kyseissä hotellissa nautin myös ehkä elämäni kalleimman Evian-pullon – seitsemän euroa vedestä on musta ehkä vähän liikaa.



Perjantai-iltana me Margeryn kanssa illallistettiin latinokorttelissa. Oli tietysti kamalasti puhuttavaa. Me eksyttiin johonkin rommibaariin ja pyydettiin tarjoilijaa tuomaan meille ranskalaiset drinkit. Lopulta me istuttiin siinä katubaarissa naurettavien jättisimpukoiden kanssa, joiden sisään sen drinkki oli sullottu. Noh, tarjoilijoilla oli hauskaa meidän kustannuksella ja saatiin jutustella ohi kulkevien ihmisten kanssa, kun ne drinkit herättivät suhteellisen paljon kiinnostusta.

Muutama perusnähtävyyskin piti tietysti käydä katsastamassa päämäärättömän harhailun ja shoppailun ohella. Olkoonkin päivänvalossa hirvittävä rautahökötys, iltavalossa Eiffel-torni oli kuitenkin näkemisen arvoinen. Vierailimme myös Versailles’n palatsissa. Linna ja puutarha olivat vaikuttavia, erityisesti pidin teatterista ja peilisalista. Marie Antoinetten nähtyäni odotin linnalta kokonaisuutena kuitenkin ehkä enemmän. Tai sitten mä vaan olen nähnyt muutaman linnan liikaa. Oli miten oli, Versailles’n historia on enemmän kuin mielenkiintoinen.





Lauantai-iltana nautittiin illallista futuristisessa MusicHallissa. Mielenkiintoinen sisustus ja hyvää ruokaa. Vessan hanojen kanssa oli vähän ongelmia. :D Ensimmäisessä kuvassa minä, Marge ja Margen äiti Jill. Toisessa kuvassa Alexia, Margen isä Tom ja Eric.





Pariisi oli kaikin puolin ihana, pariisilaisista ei voi sanoa samaa. Noh, mitäs ikävistä ihmisistä. Oli uskomatonta nähdä Margery ja hänen perheensä. Mua on nyt yhden viikonlopun ajan suostuteltu muuttamaan Kansasiin ja New Yorkiin. You never know, Marge oli kiva kämppis, joten muutama vuosi Manhattanilla kuulostaa ihan hauskalta. :D Kuka lähtee mukaan?

Ikävä kyllä kaikki hyvä loppuu aikanaan. Kuvassa lähtötunnelissa minä, Marge, Margen veli Brian ja Brianin vaimo Emily.



Nyt palelen taas sateen keskellä kotona Lontoossa. Kyllä, ihan kuin olisin kotiin palannut. Pakenen taas masentavaa todellisuutta kirjallisuuden ihmeellisen maailmaan. Tämänhetkinen opus on erityisen onnistunut valinta. Kirja kertoo australialaisesta PR-naisesta, joka on muuttanut teininä Sydneystä Lontooseen. Kirjassa nainen palaa lomalle Australiaan ja ihmettelee: ”Why would anyone who lives in Sydney want to live in London?” Joskus tän sateen keskellä mä mietin ihan samaa…