Sadetta ja korkeakulttuuria

Sataa sataa ropisee pilipilipom… Viimeisen viikon sää on vastannut kaikin puolin stereotypistä Englantia. Isä Taivas on ruokkinut maata vedellä ja aurinko on vieraillut maan pinnalla vain erittäin satunnaisesti. Noh, työmotivaatio on sitten sitäkin korkeammalla. Maailman poliittinen tilanne on onneksi tällä hetkellä niin vauhdikas, että tekemistä riittää eikä peukaloiden pyörittelylle tai mailailulle ole liiemmin aikaa. Anteeksi siis kaikki vastaamattomat viestit.

Viikonloppuna oli myös kiitettävästi aikaa korkeakulttuurin harrastamiselle. Lauantaina vierailin uuden tuttavani Jaanan kanssa Academy of Artsissa katsastamassa antiikkia. Samalla erehdyin piipahtamaan Piccadilly Circuksella. Tein täyskäännöksen, kun tajusin joutuneeni keskelle satapäisiä turistilaumoja (itse en tietysti kuulu tähän kastiin, asunhan Piccadillyn ulkopuolella). Kieltäydyn nyt julkisesti enää menemästä siihen kamalaan rysään kadottamaan laukkuani ja ennen kaikkea järkeäni.

Sunnuntaina kävin sitten läpi esihistoriaani British Museumissa, joka oli kaikin puolin mahtava paikka ja vieläpä ilmainen. Historian opettajani olisi minusta ylpeä, kun niin antaumuksella tutustuin antiikin Kreikan elämään. Tosin, pieni ryöstösaalistuksen tuntu siellä tuli, kun muinaisen Egyptin aarteet ja suur-Rooman jäänteet komeilivat museon seinien sisällä. Hyi teitä britit!! Täytyy vielä todeta, että Egyptin ihmeet tekivät suuremman vaikutuksen aidossa ympäristössään. Terkkuja PauPaulle, tulit mieleen siellä muumioiden keskellä.:)




Viikonloppuna koin myös taas aivan uusia Lontoon ulottuvuuksia, nimittäin tubessa noin miljoona metriä maanpinnan alapuolella. Nyt mä tiedän tasan, miksi en halua kulkea metrolla töihin. Se on ehkä maailman ahdistavin paikka – vastaa todella huonoa saunaa. Olen kuitenkin itsestäni erittäin ylpeä, sillä julkisen liikenteen käyttö (pois lukien kaiken maailman bussireitit) alkaa tuntua suhteellisen luontevalta.

Korkeakulttuurin lisäksi mä harrastan täällä äärettömän paljon populäärikulttuuria – roskakirjallisuutta (ei harlekiineja, Elisa) ja vanhoja elokuvia (vuosilta 2000–2003). Joinakin päivinä voin jopa jättää juoksulenkin tekemättä ihan vain siksi, että voisin käpertyä muffinssin ja kirjan kera sohvan nurkkaan. Tämä voi olla uutinen joillekin (Aman ei tarvitse kommentoida mitään sisäpiiriläppää tähän). Mutta joo, mustikkamuffinssit ovat uusi intohimoni. Olen pettynyt, kun kaupoissa ei olekaan TimTameja.

Alla vielä kuvia kotoa ja Kensington Gardenseista.

Bis bald people!