*Huokaus*

Elämä Lontoossa tuntuu joskus päivä kerrallaan -taistelulta. Siitä syystä se, että on yhtenä kappaleena ja melkein järjissään jälleen lintukodossa Helsingissä, tuntuu vähintäänkin erävoitolta.

Ilman tuskailua ei kotimatka tietenkään sujunut. Kävin ensin noin viikon kestävän esitaistelun kotona Lontoossa, kun yritin sulloa pienen elämäni yhteen matkalaukkuun. Ilman luopumisen tuskaa tehtävää ei suoritettu – vino pino mehukkaita pokkareita jäi Carshalton Surreyyn hyllyn koristeeksi. 27,6 kilon ja epämääräisten käsimatkatavaroiden hilaaminen kotoa bussiin, bussista junaan, junasta bussiin ja bussista lentokoneeseen kävi hyvästä salitreenistä. Onneksi lentokenttätäti oli mukava, eikä huomauttanut muutamista ylikiloista – ei mulla kyllä rahaa olisi ollutkaan liikakilojen maksamiseksi. Hyvien uutisten kera tulee tietysti aina kasa huonoja – lento, jonka oli määrä laskeutua Helsinkiin 01.35 aamuyöllä, oli myöhässä kaksi tuntia. Alkoi kaduttaa se, että heräsin aamulla 6.30 (kesän rutiinit ovat jääneet päälle)…

Seuraavaksi taistelutahtoa uhkuen suuntasin turvatarkastukseen – siinä sitten sulloin käsilaukkua muutenkin jo liitoksistaan ratkeavaan läppärilaukkuun. Ja koska minussa on todella paljon sähköä ja särmää, sain kokea oikein perusteellisen turvatarkastuksen. Huolella pakattu laukku purettiin esine kerrallaan tiskille tätien ja setien ihmeteltäväksi. Mutta koska pakkaaminen ja uudelleen pakkaaminen on niin mukavaa, niin mielelläänhän sitä omaisuuttaan inventoi useampaankin otteeseen. Tuntien odotuksen jälkeen halpiskone vihdoin saapui ja päästiin ilmaan. Öinen taivas on kyllä upea. Helsingin yllä näin tähdenlennon. Se, mitä toivoin, on salaisuus.

Till the next time...