Au revoir Paris!

Vain kaksi ja puoli tuntia ja huomaat, että Lontoon vilinä vaihtuu Pariisin sekasortoon. Tämä on Euroopassa parasta, pienessä hetkessä voi vaihtaa maata ja maisemaa.

Piipahdin siis viime viikonloppuna keväisessä Pariisissa. Maksoin itseni kipeäksi matkasta kanaalijunassa, mutta en valita, matka teki hyvää. Juna oli ihan loistava valinta. Matka taittuu nopeasti ja välttyy kaikilta lentokenttähässäköiltä. Pariisissa oli vastassa kaatosade ja kaamea taksijono. Heti alkuunsa mun kimppuun kävi lipevä ranskis, joka yritti huijata mua maksamaan vaivaisesta 10 minuutin taksimatkasta 50 euroa. Joo, ei kiitos pimeille takseille nurkan takana. Jonotin kiltisti ja pääsin perille hotelliin huomattavasti huokeammalla hinnalla.

Hotelli oli vaatimaton viiden tähden palatsi yhden Champs Elysees'n poikkikadun varrella. Kuten kuvasta näkyy, siellä asuttiin prinsessoiksi. Tosiaan, tarinan pääpointti on se, että menin Pariisin tapaaman mun kansasilaista vaihtarikaveria Margerya, joka oli siellä lomalla perheensä kanssa. Margen vanhemmat kutsuivat mut niiden hotelliin ja eipä ollut oloissa valittamista. :) En ehkä koskaan enää tule nauttimaan sellaista aamiaista tai muutenkaan vastaavaa ylellisyyttä. Kyseissä hotellissa nautin myös ehkä elämäni kalleimman Evian-pullon – seitsemän euroa vedestä on musta ehkä vähän liikaa.



Perjantai-iltana me Margeryn kanssa illallistettiin latinokorttelissa. Oli tietysti kamalasti puhuttavaa. Me eksyttiin johonkin rommibaariin ja pyydettiin tarjoilijaa tuomaan meille ranskalaiset drinkit. Lopulta me istuttiin siinä katubaarissa naurettavien jättisimpukoiden kanssa, joiden sisään sen drinkki oli sullottu. Noh, tarjoilijoilla oli hauskaa meidän kustannuksella ja saatiin jutustella ohi kulkevien ihmisten kanssa, kun ne drinkit herättivät suhteellisen paljon kiinnostusta.

Muutama perusnähtävyyskin piti tietysti käydä katsastamassa päämäärättömän harhailun ja shoppailun ohella. Olkoonkin päivänvalossa hirvittävä rautahökötys, iltavalossa Eiffel-torni oli kuitenkin näkemisen arvoinen. Vierailimme myös Versailles’n palatsissa. Linna ja puutarha olivat vaikuttavia, erityisesti pidin teatterista ja peilisalista. Marie Antoinetten nähtyäni odotin linnalta kokonaisuutena kuitenkin ehkä enemmän. Tai sitten mä vaan olen nähnyt muutaman linnan liikaa. Oli miten oli, Versailles’n historia on enemmän kuin mielenkiintoinen.





Lauantai-iltana nautittiin illallista futuristisessa MusicHallissa. Mielenkiintoinen sisustus ja hyvää ruokaa. Vessan hanojen kanssa oli vähän ongelmia. :D Ensimmäisessä kuvassa minä, Marge ja Margen äiti Jill. Toisessa kuvassa Alexia, Margen isä Tom ja Eric.





Pariisi oli kaikin puolin ihana, pariisilaisista ei voi sanoa samaa. Noh, mitäs ikävistä ihmisistä. Oli uskomatonta nähdä Margery ja hänen perheensä. Mua on nyt yhden viikonlopun ajan suostuteltu muuttamaan Kansasiin ja New Yorkiin. You never know, Marge oli kiva kämppis, joten muutama vuosi Manhattanilla kuulostaa ihan hauskalta. :D Kuka lähtee mukaan?

Ikävä kyllä kaikki hyvä loppuu aikanaan. Kuvassa lähtötunnelissa minä, Marge, Margen veli Brian ja Brianin vaimo Emily.



Nyt palelen taas sateen keskellä kotona Lontoossa. Kyllä, ihan kuin olisin kotiin palannut. Pakenen taas masentavaa todellisuutta kirjallisuuden ihmeellisen maailmaan. Tämänhetkinen opus on erityisen onnistunut valinta. Kirja kertoo australialaisesta PR-naisesta, joka on muuttanut teininä Sydneystä Lontooseen. Kirjassa nainen palaa lomalle Australiaan ja ihmettelee: ”Why would anyone who lives in Sydney want to live in London?” Joskus tän sateen keskellä mä mietin ihan samaa…

Sadetta ja korkeakulttuuria

Sataa sataa ropisee pilipilipom… Viimeisen viikon sää on vastannut kaikin puolin stereotypistä Englantia. Isä Taivas on ruokkinut maata vedellä ja aurinko on vieraillut maan pinnalla vain erittäin satunnaisesti. Noh, työmotivaatio on sitten sitäkin korkeammalla. Maailman poliittinen tilanne on onneksi tällä hetkellä niin vauhdikas, että tekemistä riittää eikä peukaloiden pyörittelylle tai mailailulle ole liiemmin aikaa. Anteeksi siis kaikki vastaamattomat viestit.

Viikonloppuna oli myös kiitettävästi aikaa korkeakulttuurin harrastamiselle. Lauantaina vierailin uuden tuttavani Jaanan kanssa Academy of Artsissa katsastamassa antiikkia. Samalla erehdyin piipahtamaan Piccadilly Circuksella. Tein täyskäännöksen, kun tajusin joutuneeni keskelle satapäisiä turistilaumoja (itse en tietysti kuulu tähän kastiin, asunhan Piccadillyn ulkopuolella). Kieltäydyn nyt julkisesti enää menemästä siihen kamalaan rysään kadottamaan laukkuani ja ennen kaikkea järkeäni.

Sunnuntaina kävin sitten läpi esihistoriaani British Museumissa, joka oli kaikin puolin mahtava paikka ja vieläpä ilmainen. Historian opettajani olisi minusta ylpeä, kun niin antaumuksella tutustuin antiikin Kreikan elämään. Tosin, pieni ryöstösaalistuksen tuntu siellä tuli, kun muinaisen Egyptin aarteet ja suur-Rooman jäänteet komeilivat museon seinien sisällä. Hyi teitä britit!! Täytyy vielä todeta, että Egyptin ihmeet tekivät suuremman vaikutuksen aidossa ympäristössään. Terkkuja PauPaulle, tulit mieleen siellä muumioiden keskellä.:)




Viikonloppuna koin myös taas aivan uusia Lontoon ulottuvuuksia, nimittäin tubessa noin miljoona metriä maanpinnan alapuolella. Nyt mä tiedän tasan, miksi en halua kulkea metrolla töihin. Se on ehkä maailman ahdistavin paikka – vastaa todella huonoa saunaa. Olen kuitenkin itsestäni erittäin ylpeä, sillä julkisen liikenteen käyttö (pois lukien kaiken maailman bussireitit) alkaa tuntua suhteellisen luontevalta.

Korkeakulttuurin lisäksi mä harrastan täällä äärettömän paljon populäärikulttuuria – roskakirjallisuutta (ei harlekiineja, Elisa) ja vanhoja elokuvia (vuosilta 2000–2003). Joinakin päivinä voin jopa jättää juoksulenkin tekemättä ihan vain siksi, että voisin käpertyä muffinssin ja kirjan kera sohvan nurkkaan. Tämä voi olla uutinen joillekin (Aman ei tarvitse kommentoida mitään sisäpiiriläppää tähän). Mutta joo, mustikkamuffinssit ovat uusi intohimoni. Olen pettynyt, kun kaupoissa ei olekaan TimTameja.

Alla vielä kuvia kotoa ja Kensington Gardenseista.

Bis bald people!

Levottomat jalat

Mummi kysyi minulta: ”Etkö sinä tyttö voisi pysytellä Suomen rajojen sisäpuolella?”. Minä vastasin: ”Valitettavasti levottomat jalkani tekevät sen mahdottomaksi”.

Tällä kertaa tein kuitenkin palveluksen sekä perheelle että ystäville ja jäin Euroopan rajojen sisäpuolelle. Vieraslista onkin paisunut jo hirvittäviin mittoihin, ensi kerralla taidan taas suunnata maahan, johon kukaan ei uskalla tulla. ;)

Lento kesti kolme tuntia. Tulinko ulkomaille? Junamatka Joensuuhun kestää melkein tuplasti… Taivaan portit eivät auenneet eikä vastassa ollut lempeän kostea etelän henkäys. Tulin Englantiin, maahan, jota kohtaan en ole koskaan tuntenut mitään suuria intohimoja. ”Pessimisti ei pety” -periaatteella luvassa on siis paljon positiivisia kokemuksia.

Alkuun voitaneen todeta, että Lontoo on suuri kaupunki. Laukussa on parasta kantaa viittä eri karttaa (taskukokoista, muuten päätyy varmasti taskuvarkaan uhriksi). Tarpeellista on myös heti alkuunsa tutustua kaikkiin julkisen liikenteen kiemuroihin – siitä saa hyvän humalan hetkessä. Muutenkin kannattaa nopeasti sopeutua paikalliseen elämänrytmiin, tuntuu heti paljon kotoisammalta. Kannattaa esimerkiksi rynniä junalaiturille nousemaan junaan, joka ei ole vielä tullut. Kun juna tulee, kannattaa ehdottomasti tukkia tie junasta poistuvilta ihmisiltä. Liikennevaloissa on myös ehdottomasti juostava päin punaisia. Jos kaipaa vielä lisää jännitystä, voi mennä esimerkiksi Brixtoniin lauantai-iltana. Jos puntia tulvii ovista ja ikkunoista, kannattaa ehdottomasti pistäytyä Harrodsilla (nimimerkillä ”Henkilökohtaisen myyntityön uhri”).

Sekoilun ohella nuoret ammattilaiset (young professionals) käyvät töissä. Siellä ei kannata sekoilla, ainakaan kovin paljon. Nyt kun työmatkakin taittuu jo tanssien, työpäivä voi hyvinkin sujua sekoilematta. Töissä on mukavaa. Saa tehdä kaikkia mielenkiintoisia juttuja. Erityisen mukavaa on se, että ne liittyvät tavalla tai toisella viestintään. Brittimediat tulevat tutuiksi ja yleissivistys kasvaa huimaa vauhtia (voi johtua myös muuten vain huimaavasta olosta). Mietin vaan, että pitäisköhän mun alkaa lukea vielä politiikkaa?

Koti on myös mukava. Suomi-meininki jatkuu sielläkin, koti-ikävä ei siis varmasti pääse yllättämään. Koti on vaan aika kaukana, pitää oikeasti opetella junareittejä ja tube-karttoja ja sen sellaista. Mutta tuleepahan oikea Lontookin tutuksi. Tai siis näkee muutakin kuin Belgravian supertaloja.

Viikonloppuisin katsellaan luonnollisesti nähtävyyksiä. Niitäkin on ihan liikaa. Pääasia kai, että käy edes jossakin. Viime viikonloppuna kävin Kensington Palacessa. Oli hienoa. Prinsessojen mekkoja ja kaikkea. Kävin myös Notting Hillissä Portobello Roadilla shoppailemassa. Shoppailu täällä on muuten UPEAA! Varsinkin jos on paljon rahaa. Pienelläkin rahalla voi tehdä löytöjä, vaikkapa kirppiksellä. Anyways, Notting Hill on ihana! Vien kaikki vieraat sinne ihmettelemään pastellitaloja ja myyntikojuja.



Palaan asiaan, kun on jotain asiaa. 

P.S. Kaikki vieraat on oikeasti tervetulleita. En vain ole tottunut olemaan niin suosittu.